maanantai, 31. maaliskuu 2014

Just for fun - (Linus Torvalds)

Just for funin suomenkielisen laitoksen kansi

Esittelyteksti: Isonenäinen pikkupoika, Pietarinkadun pingviini, mies Linux-käyttöjärjestelmän takana ja ainoa ohjelmoija, joka on onnistunut haastamaan Microsoftin, Windowsin ja Bill Gatesin. Just for fun -kirjassa Linus Torvalds kertoo omin sanoin toimittaja David Diamondille pojasta, joka vain tahtoi pitää hauskaa rakastamiensa tietokoneiden kanssa. Tästä hauskanpidosta kehittynyt Linux-käyttöjärjestelmä saavutti nopeasti kulttiaseman, ja se on saanut miljoonia käyttäjiä ympäri maailmaa. Syy menestykseen piilee ohjelmaan olennaisena osana kuuluvassa avoimuudessa: jokainen käyttäjä saa vapaasti kehittää järjestelmää paremmaksi.

Elämän tarkoitus, kunhan ensin on saatu ruokaa ja ystäviä, on pitää hauskaa.

Oma kommentti: Hauska ja huumoripitoinen kirja. Alkajaisiksi Linus kertoo olleensa ruma lapsi. Mukana on kuviakin, joista huomaa, että tottahan se on. Onneksi ulkonäköongelma oli kuitenkin ohimenevä. Muutenkin menestystä seurasi elämässä runsaasti, ja hän myöntääkin avoimesti nauttivansa kuuluisuudesta. Omaelämänkerrallisten asioiden lisäksi kirjassa on paljon IT-alan ammattiasiaa, josta maallikko ei kovin paljoa saa irti; varmaankin tietokoneisiin kunnolla perehtyneet voivat nauttia kirjan tästäkin puolesta enemmän.

***

perjantai, 7. maaliskuu 2014

Elämä Picasson rinnalla - (Francoise Gilot)

Teksti kirjan takaa: Tämä muistelmateos on ehkä intiimein ja paljastavin muotokuva, mitä Picassosta on koskaan saatettu julkisuuteen. Francoise oli 21-vuotias ja Picasso häntä neljäkymmentä vuotta vanhempi, kun heidän tiensä yhtyivät miehitetyssä Pariisissa. Lähes kymmenen vuoden ajan Francoise jakoi Picasson elämän ja synnytti hänelle kaksi lasta. Se oli elämää, jota Picasson nerous sekä valaisi että varjosti. Francoise Gilot kertoo minkälainen Picasso oli elämäntoverina, isänä, taiteilijana. Lisäksi hän piirtää osuvia muotokuvia Picasson ystävistä, muun muassa Matissesta, Gertrude Steinista, Andre Gidestä, Jean Cocteausta, Braquesta. Kaikkineen kirja kasvaa huimaksi kuvaukseksi elämästä, joka on kaukana tavanomaisesta.

Oma kommentti: Myös tämä muistelmateos oli mielestäni hyvä. Gilot kertoo kuivan asiallisesti, mutta samalla hauskasti, minkälaista elämä tämän temperamentikkaan, omaperäisen ja välillä melko oikukkaankin miehen rinnalla oli. Lisäksi, koska myös Gilot oli itse taiteilija, hän on pystynyt tallentamaan tarkkaan myös Picasson pohdintoja taiteestaan ja luovuuteensa liittyvistä ajatuksistaan. Kuvia on mukana jonkin verran, myös muutamista Picasson teoksista, tosin mustavalkoisina vain.

***

 

perjantai, 7. maaliskuu 2014

Andy Warhol - (Victor Bockris)

Teksti kirjan takaa: Huikea muotokuva Andy Warholista joka kohosi slummista New Yorkin taidemaailman, showbisneksen ja seuraelämän kiistattomaksi keskipisteeksi. Paljastavan elämäkerran on kirjoittanut Warholin läheinen työtoveri ja ystävä Victor Bockris.

"Haluan olla yhtä kuuluisa kuin Englannin kuningatar." - Andy Warhol

Oma kommentti kirjasta: Luen mielelläni elämäkertoja. Tämä oli mielestäni niin hyvä, että luin sen kahteen kertaan, mitä teen aika harvoin. Nyt oli kuitenkin niin mielenkiintoinen kirja, erikoinen elämäkin tietysti kiehtoi, se, että köyhä maahanmuuttajaperheen poika kohosi suureen kuuluisuuteen, menestykseen ja rikkauteen tekemällä sitä mistä piti - maalasi kuvia.

Koska kirjan kirjoittaja oli Warholin läheinen ystävä, hän pystyi kertomaan hyvinkin yksityiskohtaisia tietoja, lukiessa tuntui, kuin olisi itse ollut tapahtumapaikoilla mukana yhtenä henkilönä. Samalla myös henkilön luonteenpiirteet ja tavat tulivat tutuiksi, sekä myös eri vaiheet taiteen tekemisessä.

Kirjassa ei esitellä juurikaan Warholin taidetta - kirjastoista löytää kyllä sitten 500-sivuisia opuksia, jotka esittelevät lähes yksinomaan Warholin tekemiä kuvia. Sen sijaan valokuvia hänen lapsuudestaan, sukulaisistaan ja ystävistään on runsaasti. Elämäkertateoksena tämä on yksi parhaista, mitä käsiini on toistaiseksi sattunut.

*****

torstai, 17. lokakuu 2013

Sinuhe egyptiläinen - (Mika Waltari)

Sinuhe on löytölapsi, joka kasvaa köyhäinlääkärin poikana Thebassa, valmistuu itsekin lääkäriksi, toimii faraon aivokirurgina, elää monet myrskyisät vaiheet, rakastuu ja pettyy. Itäisen meren rannalla maanpakolaisena hän muistelee Thebaa, nuoruuttaan ja hulluuttaan.

Sinuhe egyptiläinen on suomalaisen kirjailijan Mika Waltarin kirjoittama historiallinen romaani, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1945, ja josta tuli nopeasti kansainvälinen menestys. Romaania pidetään Waltarin pääteoksena. Sinuhe egyptiläinen on käännetty 40 kielelle, tuoreimpana marinkielinen käännös.

Vuonna 2008 Sinuhe egyptiläinen äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin, faarao Ekhnatonin valtakauden aikoihin. Päähenkilö on orpo Sinuhe, josta tulee monien värikkäiden vaiheiden jälkeen faaraon henkilääkäri. Hän matkustaa Syyriassa, Babylonissa ja heettien keskuudessa. Romaani seuraa Sinuhen elämäntarinaa aina sen katkeraan loppuun asti, jolloin iäkäs Sinuhe käy läpi lyhyitä onnen hetkiään ja monia pettymyksiään. Keskeistä on idealismin ja realismin rajankäynti. Teos on historiallisten yksityiskohtien suhteen erittäin tarkka.

Romaanissa pohditaan tieteen ja uskonnon yhtymäkohtia. Kirjassa pohditaan myös yhteiskuntajärjestelmiä, kuninkaan ja orjan eroa ja yhtäläisyyttä sekä faaraon jumalallisuutta. Monissa paikoissa liikkuva Sinuhe kokeilee monia ammatteja, halveksitusta ruumiinpesijästä arvostettuun lääkäriin. Romaani kuvaa eri kansankerrosten ja ammattien edustajien elämää ja tapoja faaraoiden aikana.

Kirja perustuu faktoihin siinä määrin, että jotkut ulkomaiset lukijat olettivat tekijän olevan egyptologi. Waltari otti myös taiteellisia vapauksia, esimerkiksi Egyptissä ei tiettävästi laskettu lapsia korissa Niiliin. Myöskään kallonporausta ei harjoitettu vielä farao Ekhnatonin ajan Egyptissä, vaan vasta noin tuhat vuotta myöhemmin.

Sinuhe egyptiläisen juonessa on monia yhtymäkohtia Amenemhet I:n hallituskaudelta peräisin olevaan Sinuhen tarinaan.

Sinuhe – "Hän, joka on yksinäinen". Sinuhen ottovanhemmat Senmut ja Kipa löytävät pojan orpona kaislaveneestä ja kasvattavat hänet. Sinuhe tuhlaa omaisuutensa petolliselle naiselle ja lähtee Egyptistä vuosien ajaksi. Palattuaan Sinuhe päätyy hovilääkäriksi ja faraon hovissa hän kuulee vanhalta hovinaiselta, että kuningatar Teje oli jättänyt vanhan faraon ja Mitanin prinsessan lapsen kaislaveneessä Niiliin, ja Sinuhe aavistaa olevansa kuninkaan jälkeläinen. Sinuhe menettää rakkaansa ja osallistuu vallanpitäjien juonitteluihin. Joutuessaan koettelemukseen koettelemuksen perään, hänestä tulee varsin katkera ja hänen ajatustapansa muuttuu hyvin pessimistiseksi. Hän työskentelee köyhien töissä ja puhuu heille kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta. Ajatukset eivät saa vastakaikua edes heidän keskuudessaan. Sinuhen ystävä farao Horemheb pelkää hänen aiheuttavat levottomuutta kansassa ja karkoittaa hänet maanpakoon vankeuteen, jossa hän vanhana kirjottaa elämänkertaansa.

Kuten monet muutkin Waltarin suuret historialliset romaanit Sinuhe egyptiläinen käsittelee todellisen maailman ja aatteiden välistä ristiriitaa.

Waltari kirjoitti Sinuhen Kalhon huvilallaan Hartolassa kesän 1945 aikana. Kirjoitustahti oli uskomaton: parhaimmillaan lähes 30 liuskaa päivässä. Waltarin äiti kuoli tuon kesän aikana. Kirjailija pyysi vaimoaan hoitamaan hautajaisjärjestelyt. Waltari kävi hautajaisissa ja palasi niiden jälkeen huvilansa ullakkohuoneeseen jatkamaan kirjoittamista.

Waltari käsittelee "Sinuhen" luomisprosessia kirjoissa Neljä päivänlaskua ja Kirjailijan muistelmia.

Kirjailijakollega Maila Talvio sai tutustua teokseen etukäteen ja kauhistui sen eroottisia kuvauksia siinä määrin, että vaati kustantajaa estämään julkaisemisen ja tarjosi jopa omaisuuttaan korvaukseksi hyllytyksestä. Painokoneet oli kuitenkin jo käynnistetty, mutta Talvion reaktio vaikutti siihen, ettei kustantaja uskaltanut mainostaa teosta ennen kuin se saavutti arvostelumenestystä.

Kirja viipyi poikkeuksellisen pitkään Yhdysvaltain bestseller-listoilla. Silti tai ehkä juuri siksi kirjoittajan arvostus kotimaassa ei juurikaan noussut. Myyntimenestys saattoi jopa vahvistaa kuvaa viihdekirjailijasta.kenen mukaan.
Sovitukset

Sinuhesta on tehty myös Michael Curtizin vuonna 1954 ohjaama Hollywood-elokuva Sinuhe, egyptiläinen (The Egyptian), jossa näyttelevät muun muassa Edmund Purdom, Michael Wilding, Peter Ustinov ja Jean Simmons.

Suomessa kirjasta on tehty 1982 valmistunut 22-osainen kuunnelma Radioteatterille.

Vuonna 1965 valmistuneessa Yleisradion tilausteoksessa Sinuhen tarina esitetään 20 minuutissa balettina.

MIKA WALTARI (1908 - 1979)

Mika Waltarin ennätyksellisen laajaan tuotantoon kuuluu suuri määrä kestäviä menestysteoksia. Hänen romaaninsa valloittivat ensin suomalaisen ja 1940-luvun lopulta alkaen myös kansainvälisen yleisön. Kirjailijan ammattipätevyydellä Waltari kirjoitti yhtä hyvin maailmanhistorian suurista teemoista kuin oman aikansa kaupunkilaisista niin tiiliskiviromaaneja, pienoisromaaneja, salapoliisikertomuksia, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia kuin sarjakuvatekstejäkin. Hänen tuotannostaan välittyy vakava uskonnollinen etsintä, mutta myös salliva ja ilotteleva maailmallisuus.

Mika Waltari on ensisijaisesti romaanikirjailijana, toissijaisesti dramaatikkona sivuuttamaton luku itsenäisyyden ajan suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Hän julkaisi viidellä vuosikymmenellä tuotannon, jonka määrä hipoo kaikkia ennätyksiä ja jonka kestävien teostenkin luku on epätavanomaisen suuri. Hän suosi selkeästi kerrottuja tarinoita, joiden eroottinen viritys löysi vastakaikua suuressa yleisössä; syytteet viihteellisyydestä kuuluivat asiaan.

Mika Waltari syntyi kummankin vanhempansa puolelta talonpoikaisiin sukuihin, jotka olivat kaupungistuneet jo pari sukupolvea aikaisemmin. Isän suku oli kotoisin Hattulan Katinalasta, äidin Pornaisten Laukkoskelta. Waltari-nimen otti kotitalonsa mukaan Gustaf Helenius, Mika Waltarin Helsinkiin muurariksi lähtenyt isänisä. Waltarin isä Toimi ja setä Toivo saivat pappiskoulutuksen; Waltari puhui teologisesta sukurasituksestaan. Hän oli toisen polven sivistyneistöä, myös toisen polven kirjailija. Isän kuolema 1914 pojan ollessa viisivuotias vaikutti monin tavoin Waltarin elämään. Äiti Olga Johansson kasvatti ja koulutti hänet ja hänen kaksi veljeään, ja Waltarin teosten päähenkilöille on ominaista läheinen suhde äitiin ja isän poissaolo. Isähahmoja olivat setä, teologian tohtori Toivo Waltari, isän ystävä, diplomi-insinööri ja taiteen keräilijä Jalo Sihtola sekä äidin miesystävä, ratamestari Kalle Uusitalo. Toivo Waltari omaksui veljensä kuoltua suvun päämiehen suojelevan roolin. Sihtola opasti Waltaria kirjailijan työssä ja tartutti häneen rakkautensa maalaustaiteeseen. Uusitalon luona vietetyt kesät tutustuttivat Waltarin Hyvinkääseen, joka kuvastui hänen teoksiinsa ja tarjosi joillekin niistä kirjoittamispaikan.

Waltari tuli ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisen normaalilyseon klassilliselta linjalta 1926. Yliopisto-opinnot hän aloitti teologisessa tiedekunnassa, jonka hän vaihtoi seuraavana lukuvuonna vaikean katsomuksellisen kriisin jälkeen historiallis-kielitieteelliseen. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1929 laudatur-aineinaan käytännöllinen filosofia sekä estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus. Hänen opettajiaan olivat Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Hans Ruin ja Yrjö Hirn. Tutkielmat hän kirjoitti uskonnon ja erotiikan suhteesta sekä ajan muotikirjailijasta Paul Morandista.

Waltarista ei ole elämäkertaa. Sukunsa ja omat vaiheensa hän on kuvannut 1933 - 1935 ilmestyneessä niin sanotussa Helsinki-trilogiassa, jonka tiivistetty yhteislaitos ilmestyi nimellä Isästä poikaan. Romaanisarjassa hän kuvasi pienin kirjallisin vapauksin sukunsa vaiheet. Osien päähenkilöiden esikuvina olivat Gustaf, Toimi ja Mika Waltari; viimeisestä osasta tuli nuorella iällä kirjoitettu kaunokirjallinen muistelmateos.

Toivo-setä sysäsi pojan kirjailijan uralle tilaamalla tältä kertomuksen Suomen Merimieslähetyksen julkaisuohjelmaan. Jumalaa paossa oli 17-vuotiaan esikoisteos, nopeasti unohdettu uskonnollinen kertomus, josta toinen painos otettiin Waltarin tapauksessa poikkeuksellisen myöhään 1995. Hän liikkui varhaiskypsänä lyseolaisena Tulenkantajien piirissä ja tutustui ajan suomalaisiin kirjailijoihin. Läpimurtoteos ja esikoisromaani Suuri illusioni (1928) oli hänen viides teoksensa, jota ennen hän oli julkaissut uskonnollisia runoja, kauhunovelleja ja yhdessä Olavi Laurin eli Olavi Paavolaisen kanssa tulenkantajahenkisen runokokoelman Valtatiet. Suuri illusioni oli ajantunnelmien sytyttävän vangitseva kuvaus, jossa nuori lukijakunta näki ilmaistuna elämäntunteensa. Teos oli arvostelu-, myynti- ja käännösmenestys, ja sitä on verrattu kansainvälisesti kuuluisiin Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvun kuvauksiin. Teosta leimaa varhais-, nyt luettuna epäkypsä kuva nykyajan romantiikasta tunnuksinaan suurkaupunki ja sen hermostunut, huvitteleva ja päämäärätön nuoriso.

Waltari omaksui pian ammattikirjailijan työmoraalin. Hän pyrki ja onnistui elättämään kirjoittamalla itsensä ja perheensä sekä tuki taloudellisesti myös sukulaisiaan. Hänen käytännöllisen ja harhaluuloja romuttavan kirjailijaoppaansa Aiotko kirjailijaksi? (1935) merkitys on kasvanut, kun kukaan suomalainen kirjailija ei hänen jälkeensä ole tehnyt vastaavaa teosta. Olavi Paavolainen ivasi hänen ahkeruuttaan pamfletissaan Suursiivous (1931). Vuosikymmenen vaihteen teosten – satu- ja runokokoelman sekä sotaväkiraportin – joukosta muistetaan matkakirjana klassikoksi jäänyt, tyylinsä nuorekkaalla vauhdilla edelleen tehoava Yksinäisen miehen juna (1929). Toinen romaani Appelsiininsiemen (1931) on ajankuvana ja ihmiskuvauksena esikoisromaania kypsempi ja rikkaampi, sen pääaineistona on kirjailijan avioitumiseen johtanut romanssi.

Helsinki-trilogiallaan Waltari hyppäsi muiden aloittaman sukuromaanimuodin mukaan, minkä jälkeen hän oli valmis nuoruuden romaanipyrkimystensä viimeiseen ja onnistuneimpaan toteutukseen. Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhden päivän romaani, jonka rakenne on kaleidoskooppimaiseksi pirstottu ja joka henkilökuvauksen ohella tähtää kuvaan kaupunkikollektiivista. Rakenteellisena esikuvana oli F. E. Sillanpään teos Ihmiset suviyössä (1934). Ideologioiden ja yksilökuvauksen suhteessa on uutta tasapainoa. Unanimismin muotiaatetta on sovellettu omintakeisesti; romaani on Palmu-dekkareiden ohella kirjallisuutemme klassisia Helsingin ja sen tunnelmien kuvauksia.

Waltarin taiteellinen kunnianhimo keskittyi romaanimuotoon. Elämässä hän piti tärkeimpänä kehitystä ja sen kuvaamista puolestaan romaanin tehtävänä. Romaanituotannon keskeiset tyypit olivat aikalaiskuvaus, pienoisromaani ja historiallinen romaani; vaikka ne lomittuvat toisiinsa, kullakin oli, tässä järjestyksessä, painopisteen asema hänen kehityksessään. Waltari tuotti useimpia muitakin kirjallisen luomisen lajeja: runoja, novelleja, salapoliisiromaaneja, viihdettä, draamoja, komedioita, farsseja, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, satuja, matkakirjoja, poliittisia pamfletteja, yrityshistoriikkeja, kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja, käännöksiä, esseitä varsinkin maalaustaiteesta sekä monen lapsisukupolven kuulemia ja lukemia riimejä Asmo Alhon piirtämään Kieku ja Kaiku -sarjakuvaan.

Waltarista on kiusaus puhua luvuilla: hänen näytelmiensä lukumäärä on ainakin 20, kuunnelmat mukaan lukien suurempi, ja hänen käsikirjoitukseensa tai muuhun teokseensa perustuvien elokuvien luku on 33. Näytelmistä ansiokkaimmat ovat historialliset Akhnaton, auringosta syntynyt ja Paracelsus Baselissa, joissa voi samalla nähdä esityöt Sinuheen ja Mikael Karvajalkaan, mutta hän oli myös aito komediallinen kyky. Hänen huijarikomediansa huvittivat yleisöä niin näyttämöllä kuin valkokankaalla. Hänen käsikirjoittamistaan elokuvista suurimmat katsojaluvut sai Kulkurin valssi. Liikatuotteliaisuuttaan kätkeäkseen Waltari käytti salanimiä, joilla hän julkaisi varsinkin viihteellisempiä teoksiaan, myös yhteistyössä Armas J. Pullan kanssa.

Mika Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Perheeseen syntyi tytär, sittemmin kirjailijana tunnettu Satu Waltari. Mika Waltari seurusteli innokkaasti kirjallisuus-, teatteri- ja taidepiireissä, kunnes työn vaatimukset vähitellen pakottivat vetäytymiseen. Hän kirjoitti suuret teoksensa keväisin maalla, missä työrauha oli taattu. Hänen kirjailijanosaansa kuuluivat dipsomaniaksi kehittyvä alkoholismi sekä vaikeat unettomuus- ja masennuskaudet, jotka pakottivat hänet toistuviin sairaalahoitoihin. Hän tunnusti 1970-luvulla tämän puolen elämästään rohkeudella, jota ei sävyttänyt paheilla keikailu eikä katumuksella hekumointi.

Varsinkin Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Viljanen oli Waltarin teosten ankara makutuomari. Waltari katsoi, että kirjoitusnopeus, julkaisutiheys ja yleisön suosio olivat arvostelun nuivuuden syinä. Hän pyrki hyvitykseen, ilmeisesti myös arvostelijoidensa nolaamiseen, osallistumalla kirjoituskilpailuihin, joissa teokset arvosteltiin vailla tietoa niiden tekijästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailussa 1936 hän sai vain kolmannen palkinnon. Täyden hyvityksen tuotti Werner Söderströmin Oy:n pienoisromaanikilpailu 1937. Waltari voitti käsikirjoituksilla Vieras mies tuli taloon ja Ei koskaan huomispäivää ensimmäisen ja toisen palkinnon; tuloksen paljastuttua jälkimmäinen teos poistettiin kilpailusta ja se ilmestyi vasta jatkosodan aikana. Pohjoismainen salapoliisiromaanikilpailu seurasi 1939: Waltari voitti Suomen osuuden teoksellaan Kuka murhasi rouva Skrofin? ja olisi monien mielestä voittanut koko kilpailunkin, jos Pohjoismaiden paras olisi valittu. Romaanissa Waltari hyödynsi kiristäjä ja salonginemäntä Minna Craucheriin kohdistuvaa murhafantasiaansa. Waltari oli, erehdyttyään 1936 polemiikkiin arvostelijoidensa kanssa, oppinut puhumaan kirjoillaan. Viljasta hän kuritti fiktion keinoin seuraavassa dekkarissaan Komisario Palmun erehdys (1940), joka sisältää lempeästi ivallisen Viljas-karikatyyrin.

Sotavuodet tuottivat virkatyön lisäksi propagandateokset neuvostovakoilusta Suomessa ja neuvostomiehityksestä Baltian maissa. Kaunokirjallinenkaan työ ei lakannut, vaikka osoitti pieniä lyhytjänteisyyden merkkejä. Waltari julkaisi pikaisen talvisotaromaanin Antero ei enää palaa, johon hän etsi todellisuuden tuntua Kollaan rintamalta, välirauhan kuvauksen Rakkaus vainoaikaan sekä kaksi historiallista romaania Kaarina Maununtytär ja Tanssi yli hautojen. Jälkimmäisten monarkkipäähenkilöinä ovat Eerik XIV ja Aleksanteri I ja heidän rakastettuinaan eri tavoin Suomeen liittyvät naiset (Kaarina Maununtytär, Ulrika Möllersvärd). Ensiversioina olivat tilatut elokuvakäsikirjoitukset, joita varten tekemänsä työn ammattikirjailija halusi pelastaa myös romaanimuotoon. Vain jälkimmäinen elokuvista toteutui. Jälkeenpäin teokset voi nähdä historiallisen romaanin Sinuhe edeltävinä harjoitustöinä.

Rauhan tultua Waltari kirjoitti laavanomaisena purkauksena kauan hautomansa egyptiläisromaanin. Sinuhe egyptiläinen (1945) on hänen pääteoksensa ja hänen kansainvälisen maineensa alkaja ja tärkein ylläpitäjä. Farao Ekhnaton, sotapäällikkö Horemheb ja Sinuhen palvelija Kaptah ovat romaanin kaavamaisuuden rajoille tyypitellyt miespäähenkilöt lääkäri Sinuhen edustaessa kehittyvää, ristiriitaista ja moniulotteista ihmiskuvausta. Teoksen kerronta on loisteliaasti arkaisoitu ja eläytymiseen houkutteleva. Kuvaus on taitavasti kaksitasoista: 18. dynastian Egypti ja sen suhteet naapurivaltioihin ovat samalla piilokuva toisen maailmansodan vaiheista. Kuvaus on egyptologisesti asiantuntevaa mutta samalla muinaisen ja nykyisen elämän perimmäistä samankaltaisuutta osoittelevaa. Ekhnatonin tuomassa Atonin opissa on ilmeistä sukulaisuutta kristinuskoon. Idealismin ja realismin jännite hallitsee teosta eikä ratkea yksiselitteisesti, loppuratkaisussa on sekä pessimismiä että orastavaa toivoa. Teos on yhtaikaa aateromaani, kehitysromaani, historiallinen romaani, veijariromaani ja seikkailuromaani. Sinuhen kansainvälinen maine alkoi Jean-Louis Perret'n ranskannoksesta. Kirjann englanninnos pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle, ja sen kuuluisuuden sinetöi Hollywood-elokuva.

Sinuhe raivasi tien Waltarin seuraavien historiallisen romaanien maailmanmaineelle. Jälkeenpäin ura näyttää loogiselta ja historiallinen romaani tekijän omimmalta lajilta. Tosiasiassa Waltari omistautui Sinuhen jälkeen toisen kerran, vuosikymmen edellisen yrityksen jälkeen, pienoisromaanin muodolle. Kustantajan niitä koskeva hylkäyspäätös vaikutti osaltaan paluuseen historialliseen romaaniin. Pienoisromaanien kummankin rupeaman tuottamat teokset pääsivät julkisuuteen vasta vuosien odotuksen jälkeen. Pienoisromaaniensa kokonaislaitokseen 1966 Waltari sisällytti 13 teosta; kahden aikaisemman kokoelman Kuun maiseman (1953) ja Koiranheisipuun (1961) lisäksi hän liitti siihen kaksi teosta varhaisemmasta novellituotannostaan. Pienoisromaanit, joita Waltari piti novelleina saksan kielen Novellen-sanan merkityksessä, ovat eksistentiaalis-psykologis-moraalisia syväporauksia ihmissielun yöpuoleen. Ne ovat nauttineet tuntijoiden arvostusta, mutta niitä on käytetty myös lyömäaseena historiallisia romaaneja vastaan. Niissä muuten liikasanaisuuteen taipuvainen Waltari harjoitteli tiivistämisen ja rakenteella ilmaisemisen taitoja. Waltaria lukeva suuri yleisö on lämmennyt niille muuta tuotantoa hitaammin.

Waltari kirjoitti kaikkiaan kahdeksan vankkaa historiallista romaania, jotka kuvasivat viittä aikakautta. Kerronnan perusratkaisu oli sama: kertoja-päähenkilö on fiktiivinen, sivuhenkilöt pääasiassa historiallisia, mutta kerronnan muoto saattoi olla muistelma, päiväkirja tai kirje. Ironian aste sekä sitä heijasteleva luonnollisen ja yliluonnollisen selityksen ristiriita huipentuivat Mikael-romaaneissa ja lähes hävisivät mystiikan leimaamissa Johannes- ja Turms-romaaneissa. Historialliset romaanit kirjoitettiin yleismaailmalliselle lukijakunnalle, ainoa suomalainen päähenkilö oli Mikael, ja Mikael Karvajalka (1948) oli ainoa romaani, joka kuvasi myös Suomen historiaa. Yhdessä jatkonsa Mikael Hakimin (1949) kanssa romaanipari on Waltarin pisin, rönsyilevin ja misantrooppisin; arvokkuuden ja alhaisuuden dialektiikka jäntevöityy vasta islamia ja Turkkia kuvaavassa toisessa osassa.

Johannes Angelos (1952) kuvaa päähenkilönsä päiväkirjan muodossa Konstantinopolin piiritystä ja valloitusta 1453. Teos on ainoa, joka tavoittelee ja joissakin suhteissa ylittääkin Sinuhen tason: se on ajallis-paikallisesti keskitetty, sanonnaltaan tiivis ja moderni, rakenteeltaan hiottu romaani, jonka mystiikan leimaama katsomus tosin on kapeampi kuin Sinuhen avoimeksi jäävä aatekonflikti. Johanneksen usko tähtiruumiiseen ja reinkarnaatioon esitetään vailla realismin suhteellistavia tai ironisoivia vastaääniä. Kristinuskon ortodoksisen muodon, jota aihe antaisi luvan odottaa, sijasta korostuu gnostilaisuus.

Yksi syy Johannes Angeloksen täysosumaan liittyy teoksen syntytapahtumaan: tekijä oli hylännyt ensimmäisen version, joka ilmestyi 1981 postuumisti nimellä Nuori Johannes. Romaani olisi nostanut kenen tahansa kirjailijan mainetta, Waltarin tuotannon osana se joutuu ankaraan kilpailuasetelmaan. Se on itsessään valmis ja kestävä teos, joka tuo tekijän julkaisemaan versioon myös aitoja lisiä: kirkolliskokousten teologis-poliittisia riitoja ja nuoren Johanneksen eroottisia harharetkiä. Waltari ymmärsi teoksen rakenteellisen vian, kun ei 450 liuskaa kirjoitettuaan ollut saanut sankariaan Konstantinopoliin, jonka piiritystä hänen piti kuvata. Hän hylkäsi käsikirjoituksen ja aloitti alusta käyttäen keskittävää päiväkirjamuotoa, jossa nuoruuden seikkailut esitetään tiiviinä takaumina.

Etruskilaisromaani Turms, kuolematon (1955) oli rohkea aihevaltaus. Etruskeja koskevan tiedon vähäisyys vapautti Waltarin mielikuvituksen reinkarnaatiouskoon, lukumo-mystiikkaan ja omaelämäkerrallisen aineksen monenlaiseen heijasteluun. Toteutus on epätasainen: loistavien jaksojen lomassa on väsähtänyttä, sanonnaltaan arkaisoimatonta, tekijänsä vakioasetelmia toistavaa kerrontaa.

Kristinuskon ongelmat aloittavat ja päättävät Waltarin kirjailijantien. Hän julkaisi 1958 yllättäen aikalaisromaanin Feliks onnellinen, jota on kutsuttu suomalaisen kirjallisuuden parhaaksi uskonnolliseksi romaaniksi. Se kuvaa kolmen miespäähenkilönsä asenteita ja kokemuksia kontrastoiden uskonnollisen uskon ongelmia modernissa maailmassa. Teoksen jälkeen oli pienempi yllätys, että viimeinen historiallinen romaanipari käsitteli kristinuskon synty- ja alkuvaiheita. Isä ja poika Manilianuksen kertomat Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) ovat herättäneet ristiriitaisia arvotuksia. Edellinen on Jeesus-romaani ja sakea pyhästä savusta. Sen ihmekylläisyys epäilytti eksegeettejä jo ilmestyessään, mutta sitä on puolustettu Waltarin uskonnollis-mystisen elämysmaailman rohkeana heijastuksena pyhän kevään tapahtumiin. Kertoja on stoalaiseksi kasvatettu roomalainen ylimys, joka Palestiinassa vaikuttuu Jeesuksen kärsimyksestä, ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta. Ihmiskunnan viholliset on hänen poikansa kertomus Roomasta kristinuskon levittäytymisen ja kristittyjen vainoamisen vuosikymmeniltä. Vielä viimeisessä historiallisessa romaanissaan Waltari todistaa juonenkuljetuksen ja romaaninrakentamisen taitonsa. Kirjan heikkoudeksi tulee korkeintaan tekijän ylikompetenssi: henkilöiden, intrigien, tapahtumien ja suhteiden verkosto on laajuudessaan erittäin vaativaa, usein väsyttävää seurattavaa.

Teos jäi Waltarin viimeiseksi suureksi kirjaksi. Hänellä oli edessään 15 elinvuotta, joita leimasivat 1957 saatu Suomen Akatemian jäsenen virka, sen velvoitukset nuoremman kirjailijapolven opastamiseen, väsymys, sairaudet, yritykset kirjoittaa romaani Maltan ritarikunnasta, aktiivivuosina kirjoitettujen tekstien ja teosten toimittaminen ja julkaiseminen vähitellen yhteistyössä Ritva Haavikon kanssa sekä muistelmateoksen tuottanut kirjailijahaastattelu, johon hän paneutui tunnollisesti. Hänen kuolemansa jälkeen on jäämistöstä, unohduksesta ja salanimien piilosta ilmestynyt teoksia, ja kestosuosikkien uusintapainoksia otettaneen edelleen.

Mika Waltari on niin Suomessa kuin maailmalla steadyseller, jonka suosio ei osoita laantumisen merkkejä, päinvastoin hänen tuotantonsa on kokenut renessanssin esimerkiksi Ranskassa. Waltarin luomisvoima johti lopuksi niin suureen menestykseen kuin kirjailija voi toivoa. Syyte viihteellisyydestä on laantumassa, klassikon asema varmentumassa. Kansainvälinen maine heikentää hänen kotimaista oppositiotaan, ja karttuva tutkimus alkaa osoittaa hänen kerrontansa helppouden kätkevän sekä kirjallisten rakenteiden että historiallisen oppineisuuden syvyyttä. Hänen tunnusomaiset arvonsa inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus ovat taanneet hänen parhaiden teostensa elinvoiman, vaikka hän hyväksyi kirjojen kuoleman kaiken katoavuuden osana. Teosten viestivyys ja palkitsevuus eri maissa ja kulttuuripiireissä lukuisien sukupolvien aikana voi johtua vain niiden orgaanisesta yhteydestä universaalin inhimillisyyden syvään pohjakerrokseen.

****

perjantai, 26. heinäkuu 2013

Itämainen 7 päivän pikalaihdutus

Kirjoittajat: Norwell ja John Heinerman

Takakansitekstiä: Tämä menestyskirja paljastaa vuosisatoja vanhat itämaiset salaisuudet, jotka ovat auttaneet tuhansia ihmisiä pudottamaan painoaan 5-7 kiloa vain 7 päivässä - ja pitämään sen jälkeen painonsa myös kurissa.

Siinä missä tavanomaiset dieettiohjelmat aiheuttavat näläntunnetta ja vaativat monesta hyvästä luopumista, tämän kirjan helpot ohjeet, joilla saa aikaan nopeita ja näkyviä tuloksia, auttavat terveellisen elämän ja nautinnon nimissä saavuttamaan pysyvän painonpudotuksen. Itse asiassa, kirjan ohjeita noudattamalla ylipainoinen ihminen voi mahdollisesti jopa lisätä syömistään, ja pudottaa silti painonsa normaalitasolle!

Yksi itämaisen ruokavalion tärkeistä osasista on "negatiivisen energian ravintoaineet". Norwellin mukaan näiden hämmästyttävien ruoka-aineiden sulaminen elimistössä vaatii enemmän energiaa kuin mitä ne elimistöön tuovat. Mitä enemmän siis syöt näitä ruoka-aineita, sitä tehokkaammin painosi putoaa.

Tarkastettu ja päivitetty ruokavalio ja ravitsemustietous kaikista Tyynenmeren alueeen maista yksien kansien väliin koottuina, tässä joitakin esimerkkejä kirjan merkittävästä annista...

- "Elinvoimainen" painoa ylläpitävä ruokavalio, joka katkaisee tavanomaisten dieettien aiheuttaman jatkuvan kierteen painonlaskuineen ja -nousuineen.

- Täydellinen luettelo negatiivisen energian ravintoaineista ja ohjeita näiden käyttämiseksi aterioiden valmistamisessa siten, että painosi putoaa kilon päivässä, aina ihannepainoosi saakka.

- Kuinka lisäät itämaiseen ruokavalioon makua ravitsevasti ja ilman rasvaa.

- Vihjeitä ja ohjeita makean nälkään ilman paino-ongelmia.

- Yksinkertaisia ravitsemusneuvoja, jotka auttavat sinua laihduttamaan turvallisesti ja tehokkaasti.

Löydät myös lukuisia maukkaita, helposti valmistettavia ruokaohjeita sekä ateriaehdotuksia, jolla saat vaihtelua päivän ruokiin eikä sinun tarvitse laskea kaloreita... luetteleon ruoka-aineista, joita tulee välttää, tärkeistä vitamiineista ja kivennäisaineista sekä ruoka-aineista joista niitä saa... sekä kymmeniä kertomuksia ihmisistä, joitka elävät onnellisempaa, terveempää ja hoikempaa elämää tämän merkittävän ruokavalion ansiosta.

Edesmennyt Anthony Norvell oli oppinut itämaiden tuntiaja mystinen filosofi ja opettaja, joka omisti useita vuosia tutkimustyölle löytääkseen tehokkaan ja luonnollisen ruokavalion, joka yhdistäisi painonpudotuksen ja nautinnon. Hänen aikaisempiin teoksiinsa kuuluvat Norvell's Dynamic Mental Laws for Successful Living, Mind Cosmology ja Universal Secrets of Telecosmic Power. John Heineman, menestynyt terveyskirjailija, on maailmankuulu tiedoistaan luonnonmukaiseten elintarvikkeiden alalla. Hän asuu Salt Lake Cityssä, Utahissa, USA:ssa.

Oma kommentti: Kirjan parasta antia olivat mielestäni hyvät ja vähäkaloriset ruokaohjeet, joita tunnollisesti noudattamalla on mahdollista laihtua muutama kilo, tuskin kuitenkaan kiloa päivässä, kuten mainosteksti väittää. Negatiivisen energian ruoka-aineet -termi tuntuu hiukan kummalliselta. Muutenkin kirja vaikutti hieman sekavalta, ja loppuosan tehokkampi dieetti oli niin mahdoton ja yksipuolisuudessaan epäterveellinenkin, että epäilen, viitsiikö kukaan sellaista noudattaa.

***